Mitäs sä?

"Mitäs sä?". Tuon kysymyksen kuulee, tai paremminkin lukee, päivittäin. Ja aina tulee tylsästi vastattua, että hyvää. Onko se joku kohteliasuus, vai miksi me vastaamme niin, vaikka kuinka olisi huono päivä ja kaikki vatuttaisi? Hmm, siinä on mietittävää. Myöskin se ihmetyttää, että miksi kuulumisia kysytään vain netissä, ennen sentään soitettiin tai tekstattiin, mutta nykyään kuulumisia vaihdetaan lähinnä naamakirjan tai vastaavan välityksellä. Minulta ei olla ainakaan tultu koko alkaneena vuotena kysymään suoraan, ns. "face to face", että "Mitä sinulle kuuluu?" ja välillä sitä toivoo, että joku tätä kysyisi, mutta minkäs sille voi. Maailma kehittyy ja sosiaalinen media lisääntyy ja sen mukana yhdessä olo sekä kuulumisten vaihto kasvokkain vähentyy. Anyway, tässä nyt sain puida ajatukseni näin johdannoksi. Mietin tuossa jo lauantaina, että mistä ihmeestä muka voisin kirjoittaa postauksen? Pää löi tyhjää. Ei ollut kuvia, ei ollut mitään erikoista, ei ollut kuin... perus arkea, sekä erilaisia fiiliksiä kuluneelta viikolta. Taasko tätä samaa? Oi kyllä. 

Päädyin siihen, että teempäs nyt sitten tylsähkön kuulumis-postauksen, mutta tälläkertaa myös te lukijatkin voitte osallistua! Eli voitte myös kertoa omia fiiliksiänne ja kuulumisianne, purkaa itseänne. Ei mitään väliä, jos olet anonyymi tai omilla kasvoilla esiintyvä, mutta kokomuksesta tiedän että tunteiden purkaminen jonnekkin voi auttaa. Ja varmasti auttaa. Voidaan vaikka yrittää saada pientä keskustelua pystyyn tuonne kommenttiboxiin!

Minäpäs aloitan: Takana on tavallinen, loman jälkeinen, väsynyt ja monipuolinen viikko. Fiilikset on pomppinut miinus viidestä aina mitä korkeimmalle eli mielialanvaihtelua on ollut havaittavissa.

Lähdetään ihan alusta, eli siitä päivästä kun kävimme katselemassa aussieita Tampereella: Muuta en voi sano, kuin wau. Upeita koiria, ihana kasvattaja ja hyvä mieli. Joka kerta kun siinä puolisentunnin aikana rapsutin koiraa tai leikin sen kanssa, tuli enemmän sellainen olo, että nyt olen löytänyt sen _minun_ rodun. Rakkautta... 

Sunnuntai sekä alkuviikko vierähtikin ihan pilvissä, kun muistelin tätä hienoa puolituntista - kyllä, olin niin onnellinen ja jotenkin vapautunut. Nyt vaan odotellaan pentuja, tuskaa. Laitettiin myös eräälle toiselle kasvattajalle ns. varavaraus, jos tästä meidän "ykkös"-pentueesta ei satu meille sopivaa narttua syntymään. Tarpeen mukaan laitamme vielä kolmannellekkin kyselyä.

Pitää nyt oikein kelata, että mitähän sitä viimeviikolla tuli puuhailta... hmm... nojaa, eipä mulle sieltä mitään suurempia muistoja jäänyt, joten skipataan nuo päivät ihan suosiolla :D 

Perjantaina alkoi viikonloppu - jes! Mutta perjantaina tuntui, että kaikki pani vastaan. Mikään ei onnistunu ja itketti. Ehkä sitten syynä viikolta jääneet univelat tai tietynlainen turhautuneisuus... Perjantaihin mahtui vielä yksi riparin rästitehtävä, nimeltään Tuomas -messu. Omanlainen kokemushan tuo oli. Illasta en muista oikein mitään, sekin taitoi taittua vähän alakuloisissa fiiliksissä.

Pikkuinen Ada ♥

Lauantai, parempi, jopa hyvä, fiilis! Aamu kului mukavasti, aina siihen asti kun sain tietää että Julian hamsteri, 6kk:den ikäinen Ada, oli siirtynyt hamstereiden taivaaseen :( Siinä sitten meni pari tuntia mietiskellessä. Miksi, oi miksi, maailma on näin julma? Miksi olento (puhun nyt muustakin kuin tuosta hamsusta), jolla olisi vielä elämä edessä, joutuu jättämään tämän todellisen maailman? Mikään ei täsmää. Mikään ei ole reilua... Mutta, hiukan kulahtanut sanonta, elämä on. Elämä vie, tuo ja antaa. Tälläkertaa se vei... Harmittaa ihan hirmuisesti Julian puolesta, koska hän menetti jotain pientä, mutta niin suurta ja suunnattoman suloista. Vielä kerran: Osanotot.

Lauantaina kuitenkin sain vielä itseni ryhdistäytymään ja lähdettiin Venlan kanssa pizzeriaan syömään :) Se reissu vähän kohensi mielialaa, varmaan molemmilla? Hyvä ruoka, parempi mieli. Eikös se niin mene? ;) Ilta olikin lopulta ihan mukava.

Sunnuntaistakaan ei ole mitään ihmeellisempää sanottavaa. Vietin päivän med. uskonnonkirja...

Tänään - tai oikeastaan eilisen puolella - sain tarjouksen unelmatyöhön! Saan nimittäin alkaa valmentamaan pikkuisia aerobiccareita :) Haaveista tuli totta... Hyväksyin tarjouksen heti, ilman selittelyjä, ja nyt odotan innolla ensimmäisiä treenejä, jotka ovatkin jo keskiviikkona! En meinaa pysyä pöksyissäni, vaikkein kuitenkaan osaa kuvitella itseäni valmentajan paikalla... Ehkä se tästä, luulen että tulen tykkäämään siitä puuhasta. Tällähetkellä fiilikset on hyvät ja niin ollen minulle kuuluu erinoimaisen hyvää! :) 

Entä sinulle?